Vuonna 1878 olisi ollut eri ilme Rantakadulla seistessä. Tulva oli seinässä olevan laatan korkeudella. Oulujoen patoaminen on sittemmin poistanut tulvat, mutta vienyt samalla vapaana kuohuvan joen ja virtavesien kalakannat.
Jokisuistot ovat olleet kautta ihmiskunnan historian merkityksellisiä paikkoja. Muistan koulun historian tunneilta kertomukset Niilin tulvista ja niiden merkityksestä Egyptin kukoistukselle. Jokisuistoihin rakentui ensin vaihdanta- ja myöhemmin kauppapaikkoja, joista on ajan saatossa kasvanut eri kokoisia kaupunkeja.
Jokien patoaminen on mahdollistanut erilaisia asioita hyvällä ja huonolla tavalla. Olen pohtinut myös joen patoamisen merkitystä ihmisen mielelle, kun olen kuullut millainen kokemus Iijoen valjastaminen on ollut joenvarren asukkaille. Komeat kosket räjäytettiin ja valtava Marion kaivinkone ”siloitteli” työn loppuun. Siihen loppui lohenkalastus jokivarressa.
Murtuiko jokivartisilla sydän ja mieli, niin kuin murtui aikanaan afrikkalaisilla*, jotka luulivat toimivansa vain valkoisen miehen kantajina ja päätyivätkin orjiksi eri puolille maailmaa?
Olemmeko menneet jo liian pitkälle jokien valjastamisessa ja hyödyntämisessä, kun patoamme luonnon kiertokulun ja ekosysteemien toimimisen niiden omilla ehdoilla? ”Ihmettelemme” kalakantojen hupenemista ja samaan aikaan virtavesien kalat eivät pääse kutemaan luonnollisia reittejä pitkin. Puhumattakaan puuttuvista rakennetuista reiteistä.
Moni oululainen on tänäkin keväänä käynyt ihastelemassa Koitelinkoskien kuohuja. Vapaana virtaava vesi vetää puoleensa ja antaa ainakin hetkellisesti tunteen vapaudesta ja villin luonnon kahlitsemattomuudesta. Muistuttaen jostain alkukantaisesta meissä, ja joka pienellä rapsutuksella nousee pintaan.
*Petina Gappahin teos Pimeydestä loistaa valo (Tammi 2019) kertoo kolonialismin ajan tarinan afrikkalaisten palvelijoiden ja kantajien äänellä. He kantoivat vuonna 1873 kuolleen tutkimusmatkailija David Livingstonen ruumiin läpi Afrikan, jotta hänet voitaisiin haudata kotimaahansa. Livingstone vastusti orjuutta. Hänen mukanaan kulkeneet afrikkalaiset olivat vapaita. Teoksessa kuvataan, kuinka valkoisen miehen kantajina toimineet afrikkalaiset olivat järkyttyneet, kun heille oli valjennut, että Bagamoyon (swahiliksi bwaga moyo, sydämen lepo) satamakaupunkiin päästyään edessä olisikin matka tuntemattomaan, orjana. Kirjan mukaan osa ei selvinnyt pitkistä merimatkoista, koska heidän sydämensä oli oli jäänyt särkyneenä ”lepäämään” Bagamoyoon.
